Tässä jotain, aikaisemmin kirjoitettua... (Joskus kun lukee omaa runoa uudelleen, tekee mieli muuttaa jotain kohtaa pikkuisen. Tälle runolle kävi niin. Oli pakko pikkusen muokata alkuperäisestä. Onneksi sitäkään ei kukaan kiellä. :) )

Onko muita meitä,

hyvän ystävän menettäneitä...

Kävelen meren rantaan,

aurinko laskee.

Olen Yksin.

Vain huilu seuranani.

Sisälläni ammottava tyhjyyden tunne.

Miksi et voi ymmärtää?!

-sisimpäni huutaa!

Haluan kulkea omaa polkuani,

tapailla sointua,

joka kumpuaa sisältäni.

Mutta sinä halusit,

että soittaisin kanssasi,

kuin ennenkin.

Olen tukehtua tähän tyhjyyteen.

Et hyväksynyt valintaani,

et enää edes ajatuksiani.

Yhtäkkiä huomasin,

ettet ollutkaan ollut ystäväni siksi,

että pitäisit minusta,

vaan siksi,

että soitin samoja säveliä.

Eikö ystävyys olekaan sitä,

että vaikka tuntee toisen,

läpikotaisin,

rakastaa tätä silti?

Tai juuri siksi?

Sinä olit minulle tärkeä!!!

Mun oli pakko lähteä.

En saanut enää henkeä.

Tarvitsin raitista ilmaa.

Nyt yritän epätoivoisesti

kerätä särkyneen sydämeni palasia.

Istahdan suurelle kivelle,

lähelle veden rajaa.

Nostan huilun huulilleni

ja kokeilen varovasti uutta säveltä.

Kukaan ei ole kuulemassa,

silti epäröin.

Kyyneleet valuvat poskilleni.

Ymmärtääkö kukaan,

mitä yritän sanoa?

Hyväksyykö kukaan

minua sellaisena kuin olen?

Voinko enää koskaan

luottaa ihmiseen?

Pala kurkussani,

tyhjyys sisimmässäni,

kyyneleet poskillani,

...jään kaipaamaan jotain, mitä ei ole.