Seison koulun seinän vieressä,
yksin,
ja katselen, kun luokkatoverini
pelaavat polttopalloa.
En halua mukaan,
koska en kestä,
kun kaikilla muilla
on niin hauskaa.
Ahdistaa.
Minulla ei ole
ketään.
En uskalla puhua
kenellekään mitään.
Häpeän.
Häpeän sitä, mikä olen.
Pelkään.
Pelkään, että
kiusaisivat.
Ajattelen,
etten ole tarpeeksi hyvä
kenellekään heistä.
Olen siis hiljaa
ja jään yksin.
Niin yksin.
Silti toivon,
että joku tulisi
ja sanoisi, että
pidän sinusta.
2 kommenttia:
Tämäkin kirjoituksesi on niin koskettava. Toivon sinulle jaksamista jokaiselle tulevalle päivälle.
Kiitos Hannah! Ei voi kuin toivoa, ettei omat lapseni joudu kokemaan vastaavaa. Elämä ei ole aina ollut helppoa mutta nykyisin rinnallani on ihminen, jota rakastan ja joka rakastaa. Se on tuntunut ihmeeltä! Sen takia kannattaa jaksaa.
Lähetä kommentti