Juttelin eilen ihanan ihmisen kanssa. Meillä on paljon yhteistä. Sama tausta. Oli ihanaa jutella kaikessa rauhassa ja huomata, että toinen ymmärtää!

Tämä runo syntyi, kun muistelin, miltä tuntui kun tajusin, ettei kaikki ole aivan niin, kuten mulle oli opetettu.

Joskus täytyy kulkea pitkä matka,

päästäkseen lähelle.

Juoksin.

Päämäärättömästi.

Niin lujaa, kuin voin.

Niin kauas,

kuin jaksoin.

Halusin paeta sitä todellisuutta,

joka yhtäkkiä iski

tajuntaani.

Ahdistus puristi sydäntäni

niin, etten voinut

kunnolla hengittää.

Pakotin itseni juoksemaan,

etten ajattelisi.

En silti päässyt pakoon

kirkuvaa ääntä,

joka huusi sisälläni:

Kaikki oli valhetta!!!

Elämäni

meni täysin sekaisin.

Pettymyksellä

ei ollut rajoja.

Teki melkein mieli kuolla.

Millään ei ollut

enää mitään väliä.

Juoksin ja itkin.

Hädin tuskin

näin kyyneliltä eteeni.

Lopulta

en enää jaksanut juosta.

Raahauduin kotiin.

Rojahdin sohvalle

totaalisen uupuneena.

Hetken tuijotin tyhjyyteen,

ennen kuin uni toi unohduksen.

Aamulla jatkoin siitä,

mihin edellisenä iltana jäin.

Pikku hiljaa selvisin

ja aloin nähdä

monet avonaiset ovet,

jotka ennen olivat olleet kiinni.

Nyt pystyn taas hengittämään,

Normaalisti.

Ilma on jotenkin raikkaampaa kuin ennen.

Lisäänpä tähän loppuun laulun, joka on usein pyöriny taas viime aikoina mielessä.

Eli Neljänsuora - Siipirikko.