Juttelin eilen ihanan ihmisen kanssa. Meillä on paljon yhteistä. Sama tausta. Oli ihanaa jutella kaikessa rauhassa ja huomata, että toinen ymmärtää!

Tämä runo syntyi, kun muistelin, miltä tuntui kun tajusin, ettei kaikki ole aivan niin, kuten mulle oli opetettu.

Joskus täytyy kulkea pitkä matka,

päästäkseen lähelle.

Juoksin.

Päämäärättömästi.

Niin lujaa, kuin voin.

Niin kauas,

kuin jaksoin.

Halusin paeta sitä todellisuutta,

joka yhtäkkiä iski

tajuntaani.

Ahdistus puristi sydäntäni

niin, etten voinut

kunnolla hengittää.

Pakotin itseni juoksemaan,

etten ajattelisi.

En silti päässyt pakoon

kirkuvaa ääntä,

joka huusi sisälläni:

Kaikki oli valhetta!!!

Elämäni

meni täysin sekaisin.

Pettymyksellä

ei ollut rajoja.

Teki melkein mieli kuolla.

Millään ei ollut

enää mitään väliä.

Juoksin ja itkin.

Hädin tuskin

näin kyyneliltä eteeni.

Lopulta

en enää jaksanut juosta.

Raahauduin kotiin.

Rojahdin sohvalle

totaalisen uupuneena.

Hetken tuijotin tyhjyyteen,

ennen kuin uni toi unohduksen.

Aamulla jatkoin siitä,

mihin edellisenä iltana jäin.

Pikku hiljaa selvisin

ja aloin nähdä

monet avonaiset ovet,

jotka ennen olivat olleet kiinni.

Nyt pystyn taas hengittämään,

Normaalisti.

Ilma on jotenkin raikkaampaa kuin ennen.

Lisäänpä tähän loppuun laulun, joka on usein pyöriny taas viime aikoina mielessä.

Eli Neljänsuora - Siipirikko.

Tässä jotain, aikaisemmin kirjoitettua... (Joskus kun lukee omaa runoa uudelleen, tekee mieli muuttaa jotain kohtaa pikkuisen. Tälle runolle kävi niin. Oli pakko pikkusen muokata alkuperäisestä. Onneksi sitäkään ei kukaan kiellä. :) )

Onko muita meitä,

hyvän ystävän menettäneitä...

Kävelen meren rantaan,

aurinko laskee.

Olen Yksin.

Vain huilu seuranani.

Sisälläni ammottava tyhjyyden tunne.

Miksi et voi ymmärtää?!

-sisimpäni huutaa!

Haluan kulkea omaa polkuani,

tapailla sointua,

joka kumpuaa sisältäni.

Mutta sinä halusit,

että soittaisin kanssasi,

kuin ennenkin.

Olen tukehtua tähän tyhjyyteen.

Et hyväksynyt valintaani,

et enää edes ajatuksiani.

Yhtäkkiä huomasin,

ettet ollutkaan ollut ystäväni siksi,

että pitäisit minusta,

vaan siksi,

että soitin samoja säveliä.

Eikö ystävyys olekaan sitä,

että vaikka tuntee toisen,

läpikotaisin,

rakastaa tätä silti?

Tai juuri siksi?

Sinä olit minulle tärkeä!!!

Mun oli pakko lähteä.

En saanut enää henkeä.

Tarvitsin raitista ilmaa.

Nyt yritän epätoivoisesti

kerätä särkyneen sydämeni palasia.

Istahdan suurelle kivelle,

lähelle veden rajaa.

Nostan huilun huulilleni

ja kokeilen varovasti uutta säveltä.

Kukaan ei ole kuulemassa,

silti epäröin.

Kyyneleet valuvat poskilleni.

Ymmärtääkö kukaan,

mitä yritän sanoa?

Hyväksyykö kukaan

minua sellaisena kuin olen?

Voinko enää koskaan

luottaa ihmiseen?

Pala kurkussani,

tyhjyys sisimmässäni,

kyyneleet poskillani,

...jään kaipaamaan jotain, mitä ei ole.

Joskus aurinko on piilossa

Elin kuin sumussa.

Toimin kuin tahdoton olento.

Jonkin aikaa

pystyin hoitamaan

vain välttämättömimmät

asiat.

Laitoin lapselle ruokaa.

Vaihdoin vaipat.

Mutta kun hän itki

ja tarvitsi minua,

sukelsin maailmaan,

johon kukaan muu

ei päässyt.

Näin hänen silmissään hätää,

enkä kuitenkaan nähnyt.

Kuulin äänessään tuskaa,

enkä kuitenkaan kuullut.

Sulkeuduin.

Lopulta sumu hälveni

ja aurinko

toi valoa elämääni.

Tuntui,

kuin olisin herännyt

loputtoman pitkästä unesta.

Huomasin,

kuinka kaunis lapseni on.

Hymyilin.

Lapsi huomasi sen,

halasi ja sanoi:

"Ihana äiti."

Ensimmäistä kertaa

tuntui, että

rakastan lastani.

Sen jälkeen aurinkoa on riittänyt.

Lapsen tuska / Pain of a child

Piirsin sinulle kuvan.

Kun näytin sen,

sanoit hieno,

vaikket edes katsonut sitä.

Soitin sinulle laulun.

Kun kysyin,

piditkö siitä?

Katsoit minua tyhjä katse silmissäsi.

Siitä tiesin,

ettet ollut kuunnellut.

Pyysin sinua

hakemaan minut koulusta.

Lupasit tulla.

Tulitkin mutta jouduit odottamaan

ja kun viimein tulin ovesta ulos,

näin vain auton perävalot,

jotka katosivat kulman taa.

Kun kävelin kotiin,

itkin.

Mitään muuta

en toivonut niin paljon kuin,

että huomaisit minut

ja kertoisit, että olen rakas.

Ja ottaisit syliisi.

Sisimpääni jäi tyhjä olo.

Niin et koskaan sanonut etkä tehnyt.

..........................

I drew a picture to you,

when I showed it

you said it's fine

even though you didn't look at it.

I played a song to you,

when I asked

did you like it?

You looked at me

with an empty gaze.

That's how I knew

you hadn't listened.

I asked you

to pick me up from the school.

You promised to come.

Well, you came

but you had to wait.

And when I

finally came out

from the door,

I saw only backlights

of your car

disappearing

behind the corner.

When I walked home,

I cried.

I didn't wish anything

as much as you

noticing me

and telling me you love me

and taking me

into your lap.

You never did so.

You never said so.

It left emptiness inside me.

Vuosien takaisia lomatuntemuksia...

...jotka nyt vasta osaan sanoittaa. Pitkä matka on pitänyt kulkea, että on oppinut kertomaan, mitä tuntee.

Olen ihailevinani maisemaa.

Se tuntuu minulle

kuitenkin yhdentekevältä,

vaikka kaikki muut ympärillä

haukkovat henkeään

maiseman kauneudesta.

Myös sinä, ystäväni.

Kyyneleet pyrkivät silmiini.

Miksi en osaa nauttia

asioista, kuin muut?

Miksi en osaa olla iloinen,

kuten kaikki muut?

Seuraan ahdistuneena

onnellisen näköistä seuruetta

vieressämme.

Kaikki näyttävät

olevan niin läheisiä

keskenään.

Tuskin edes muistan

jälkeen päin koko maisemaa,

ellei sitä ikuistettaisi,

kuten on tapana.

Valokuvaa katsellessakin

muistaisin kuitenkin

vain pohjattoman

yksinäisyyden tunteen.

En kaipaa lomalta elämyksiä

en kaipaa kalliita matkoja

enkä mitään muutakaan,

kovin ihmeellistä.

Kaipaan ja toivon vain,

-että katsoisit minuun

ja huomaisit minut.

-että puhuisit minulle.

Halaa minua

ja kerro, että olen sulle tärkeä!

Silloin muistelisin

tätäkin paikkaa

aivan eri tavalla.